Helmikuu 2021: Tavallisen kirjanpitäjän tarina

Tavallisen kirjanpitäjän tarina
PART 1. PETTYMYKSIÄ

Kun puhutaan hyvinvoinnista niin paljon, on vähintäänkin reilua puhua välillä myös pahoinvoinnista, elämän kipukohdista ja pettymyksistä.
Kirjanpitäjä Nina tuntee, että vielä ei olisi hänen aika olla sen ikäinen kun mitä on, sillä perusterve Nina tuntee itsensä terveeksi ja vahvaksi.
Siksi Nina ei suostu hyväksymään vanhenemista, sillä se ei ole hänestä missään muodossa reilua. Nina miettii, onko hän luovuttaja, sarjaluovuttaja vai luovuttanut kokonaan. Joka kevät ja syksy palaa tuhat euroa erilaisiin verkkovalmennuksiin, joista saa ainakin päiväksi tunteen, että kunto on hyvä, ellei erinomainen. Hetken voimaantumisen jälkeen iskee pettymys ja ahdistus, miksi mikään ei toimi ja miksi kuntoa ei sittenkään voi ostaa enteriä painamalla.
Tultuaan RYHTIPAJALLE Nina pohti tilannnettaan, kun teimme alkukartoistusta hänen kunnostaan ja elämästään ajatellen muutosvalmennusta.

NINAN PUHEENVUORO:
Mikä siinä on, että kun on itse kokoa 4XL niin voisi olettaa, että on helppoa muistaa myös 4XL taktiikka:
* Lepo
* Laatu
* Liikunta
* Ruoka

Arkiliikunnasta. Teorian osaan hyvin, käytännön toteutus on ollut vaikeaa.
Onneksi koira vie minua ulos joka päivä, muuten en lähtisi. Ulkona oli tänään kylmä, joten yritin äsken laittaa villasukkia jalkaan. Ei onnistunut. No ei tietenkään, enhän ole venytellyt aikoihin. Gita istui ja katsoi ihmetellen vieressä, mitä se emäntä touhuaa. Minun pitää ottaa kiinni leggareista ja nostaa siten jalka toisen jalan päälle ja saan sitten sukat jalkaan. Ilman kenkälusikkaa en pystyisi lähtemään ulos muutoin kuin paljain jaloin tai sukkasillaan. Eikös se villasukkajuoksu ole nyt muodissa, ai niin enhän minä juokse. Vihdoin päästiin ulos ja olisit nähnyt mitä taiteilua se koko reissu oli minulle, miten en saa sitä kakkia korjattua ylös kuin erilaisten koomisten liikkeiden kautta. Sitten minä mietin, että otanko 500 metrin lenkin vai kilsan lenkin. Noh, on niin kylmä, että kyllä se 500m sai riittää. Ei tänään jaksa pitempää. Treeneistä. Valmentajat tietää millä minua voi kiduttaa; juoksumatolla tai stepperillä. Mutta olen joutunut tekemään ne, jotta se tärkeä alkuverryttely on sitten tehty. Se ei pelkästään lämmitä kehoa, vaan se tappaa innon heti alkuunsa.
”Taasko tätä samaa polkemista…ai että mä vihaan tätä…onks pakko?”
”Taas tätä…emmää haluu., vihaan”.

Töistä. Olen joutunut sellaisen asian kanssa kasvokkain, että miksi pakenen niin kovasti kaikkea työhöni. Minulla on läppäri sängyssäkin, autossa matkalla mökille saareen läppäri on sylissä, sekä tietysti venematkalla ja mökille on tottakai ensimmäisenä asennettu toimivat wifit, jotta läppäri pelittää. Nautin työstäni. Elän ja hengitän työtäni.

Safkasta. Oma sisäinen peeteeni huutaa: “Ei saa syödä paskaa. Jos moottorin pitää hyvässä kunnossa, niin sille pitää ostaa hyvää polttoainetta, jotta se pysyy kunnossa.”
Vain taivas tietää ja on nähnyt, kuinka olen yrittänyt. Yritin hankkia proteiinia, ja ennen joulua ajattelin keittää 8 kananmunaa. Jätin ne liedelle ja yht’äkkiä toimistolla alkoi paukkumaan kuin joku olisi ampunut. Kaikki toimiston likat juoksivat katsomaan mitä tapahtuu. Ne mun jumalauta munat paloivat kattilan pohjaan ja ne pamahtiva mustina kattilasta kattoon. Hirveä haju täytti koko toimiston. No, se siitä proteiinista sinä päivänä. Nyt minulle tulee Ruokaboksi ja keitän itse nykyisin perunoita.

Vaatteista. Kukkamekkoja roikkuu parikymmentä henkarilla ja leggareita vieressä tarpeeksi. Musta neuletakki yhtenä kappaleena kruunaa koko outfitin, joka päivä. Neuletakin liepeet pitää vaan olla tarpeeksi leveät, että saan vedettyä niitä vatsan päälle. Leggarit on parhaat housut, kun ne ei purista mistään, paitsi silloin, kun ne rullaantuu vatsan alle. Miksi ne ei pysy ylhäällä? Siinä olisi jollekin hyvä bisnes, valmistaa leggareita, jotka pysyvät ylhäällä. Minulla on italialaisia upeita nahkatakkeja ja laadukkaita merkkivaatteita kaapissani, nimenomaan ne on kaapissani, ei päälläni, koska ne ei mahdu päälle. Vasta muutama vuosi sitten ne mahtuivat mun päälle.

Fyysinen kuntoni. Kaikista pienistä vastoinkäymisistä huolimatta minulla ei ole mitään perussairauksia eikä mitään lääkityksiä. Jos olisi ehkä saattaisin kuolemanpelossa alkaa terästäytymään vahvemmaksi myös lihaskunnon saralta. Vastustuskykyni on terästä. En ole ikinä kipeä. Edellisen kerran olin sairaalassa, koska laihdutuspallo, jonka innostuin ottamaan viime vuonna, aiheutti jouluna komplikaation, johon meinasin kuolla.

Henkinen kuntoni. Koen, että olen vahva henkisesti. Kukaan ei pysty nujertamaan minua. Kukaan ei pysty lyömään minua vyön alle. Pystyn katsomaan itseäni peiliin.
Mihin sitten toivoisin muutosta? Haluan saada vaatteet mahtumaan päälleni, haluan olla se nuorekas Nina, mikä olen, enkä kuusikymppinen. Inhoan syntymäpäiviä, sillä vanhenemisessa en ole nähnyt mitään hyvää, pelkkää paskaa koko eläköitymisasia. En aio eläköityä, vaan jatkan ainakin 15-vuotta vielä perheyrityksessä työntekoa, ehkä pidempäänkin. Haluan olla se, mikä olen ollut. Haluan tämän mahan pois. En halua katsoa peiliin enää, koska vanhenen koko ajan.

VALMENTAJAN NÄKEMYS: Kun kuuntelen Ninan puhetta valmentajan näkökulmasta, näen suuren tunnevajeen Ninalla itseään kohtaan. Ninan omat tarpeet ovat jääneet sivuun. Uhrautuminen syntyy Ninalla omasta tahdosta, ei toisten vaatimuksesta, koska muiden tarpeet yksinkertaisesti ylittävät Ninan omat tarpeet. Nina voisi luopua vaikka toisesta jalastaan, jos se edistäisi yrityksen tai perheen hyvinvointia. Leijonaemo on unohtanut itsensä, oman hyvinvoinnin, oman itsensä rakastamisen, täysin. Nina kokee itsensä vahvaksi, kantaen siksi suurta vastuuta toisten hyvinvoinnista. Ninan on vaikea rentoutua ja vain olla ja nauttia elämästä. Elämä tahtoo olla suorittamista liikunnan osalta, jolloin mitkään ponnistelut ei tunnu tuovan hyvää oloa, vaan enemmänkin tyhjyyttä. Ninan päättäväisyys saa aikaan menestystä, mutta menestystä hän ei kuitenkaan osaa pysähtyä nauttimaan. Nina on paennut työhön kaikkia niitä kysymyksiä, joita on pakko jossain vaiheessa elämää alkaa itseltään kysymään, jotta voi olla itsensä kanssa sinut. Ihminen pakenee niin kauan ja niin kauas itseltään, kunnes pysähdys tulee joko ympäristön sanelemana tai hänen itsensä pakottamana, eräänlaisena heräämisenä itselleen.

Mielestäni tärkeintä olisi nyt itsetuntemuksen parantaminen, sitä kautta itsetunnon kivijalan vahvistaminen ja itsensä ehdoitta rakastaminen. Itsensä asettaminen ensimmäiseksi on hyvin vaikeaa monille ja se tuottaa paljon kipeitä keskusteluja itsensä kanssa, mutta se työ kannattaa tehdä, sillä se vie elämässä ihan uudelle levelille, jossa näkee kaiken ihan uudessa valossa ja silloin löytää elämän tarkoituksen, voiman, ilon ja vapauden olla juuri se, mikä haluat olla. Nina, ei todellakaan ole ihan tavallinen kirjanpitäjä, vaan hän on urallaan hyvin menestynyt, rakentanut yrityksensä miehensä kanssa vakavaraiseksi perheyhtiöksi, pidetty johtaja, kaunis nainen, hyväsydäminen ja todellinen selviytyjä. Nina on käynyt sellaisen myllyn läpi, ettei ihme, että jälkiä ne kuopat ovat jättäneet ja jokaiseen kuoppaan on jäänyt palanen Ninaa. Niihin kuoppiin on nyt palattava, etsittävä sieltä kuopan pohjalta ne pienet puuttuvat palaset, jotka eheyttää Ninan sellaiseksi, kuka hän haluaa olla. Siinä mielessä Nina on tavallinen kirjanpitäjä, että me kaikki olemme samanarvoisia titteleistä ja statuksista huolimatta. Ihmisarvo on meillä jokaisella. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että liikunnan suhteen lopetetaan kaikki sellainen, mikä aiheuttaa vihaa. Etsitään kuntoilumuoto, mitä hän ei vihaisi. Nina tarvitsee eniten lempeyden opettelua itseään kohtaan. Elämän kovissa paikoissa helposti hukkaamme ensimmäisenä itsemme ja omanarvontuntomme. Se on hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta samalla myös surullista, sillä se vahingon määrä on valtava, mikä siitä koituu itselle. Sitä vahinkoa me alamme nyt korjaamaan, pikkuhiljaa, päivä päivältä ja tulemme viettämään seuraavat tai viimeistään sitä seuraavat syntymäpäivät sillä arvostuksella, mikä syntymäpäiville kuuluukin: Suurella kiitollisuudella ja ilolla.